torstai 22. syyskuuta 2016

The End

13.-18.9.2016

Glasgowissa viivyimme jälleen pari yötä, Skotlannin suurin kaupunki ja aivan toisentyyppinen kuin naapurinsa Edinburgh. Vanhaa teollisuuskaupunkia ja satama-aluetta on muokattu ja paljon, Glydejoen varsi on täynnä uutta ja modernia asuin- ja toimistorakennusta, siellä täällä oli nähtävillä vielä ränsistyneitäkin kiinteistöjä, tosin monessakin niistä kaivinkoneet tonteilla. The Clyde Arc -silta, tiedekeskus ja konferenssikeskus näkyivät hyvin iltavalaistuksessaan majapaikkamme 9. kerroksen ikkunasta.

 

Ibis Budget -hotellista oli lyhyt kävelymatka Clydejoen rantaa pitkin ydinkeskustaan, joten saihan siellä yhden päivän nopeasti kulumaan. Glasgow'n rautatieasema sijatsee aivan kaupungin ytimessä ja Buchanan Streetin leveä kävelykadun viktoriaaniset ja uudemmat rakennukset kätkivät  sisäänsä valtavan määrän liikkeitä ja liikekeskuksia, maan vilkkain ostospaikka Lontoon jälkeen. Oli myös hankkiuduttava eroon lopuista Skotlannin punnista, koska niillä ei olisi enää käyttöä Englannin puolella.

Gallery of Modern Art -nykytaiteen museo (GoMA) houkutteli sisäänsä, mutta tämän sijaan olisi ennemminkin pitänyt suunnata West Endin Kelvingrove Art Gallery -museoon - näin jälkiviisaana. GoMan edessä oleva ratsastajapatsas oli lakitettu uudestaan. Ja tietenkin, paljon jäi jälleen näkemättä! 

 
 
 

Ja miltä näyttää Skotlannin tulevaisuus - Skotlannin pääministeri valmistelee lainsäädäntöä Skotlannin uutta itsenäistymisäänestystä varten, neuvotteluja EU:n kanssa käydään varmastikin pitkään ja syvällisesti. 

Meille oli kuitenkin myös tiedossa "brexit". Pakkasimme nyssäkämme ja edessä oli laivamatka Hollantiin, ke-aamulla ajelimme kohti Newcastlea. 

Ja kun noita kiviaitoja ei mukamas oltu vielä riittävästi nähty, niin varta vasten kävimme katsastamassa niitä vielä vähän lisää. Keisari Hadrianus rakennutti vuosina 122 - 124 jkr muurin Rooman valtakunnan rajaksi, valli linnakkeineen kulki Newcastle upon Tynestä länteen Carlisleen, rannikolta rannikolle, Englannin ja Skotlannin rajalla. Ja kun Rooman valtakunta hajosi, myös Hadrianuksen muuri katosi suurimmaksi osaksi, kivistä syntyi taloja ja aitoja lammaslaidunten välille. Maavalleja ja muuria on kuitenkin vielä edelleen nähtävissä pitkät pätkät, osa muureista on restauroitu. Muurien vieruspolut näyttivät olevan patikoijien suosiossa.

 
 

Newcastlesta oli vielä 16 km satamaan, määränpää oli Port of Tyne, josta lähti DFDS:n Princess Seaways -alus kohti Amsterdamia. Laivaa lastatiin pitkin iltapäivää, joten pääsimme käytännössä heti sisään. Startti oli klo 17, aluksi Tynejokea pitkin ja sitten sumuiselle merelle. Laiva oli perillä IJmuidenissa aamupäivällä.

 

Sitten alkoi loppu-urakka, ajoa ja istumista: torstaina Amsterdam-Bremen, perjantaina Bremen - Markeryd (Ruotsi), lauantaina Markeryd - Tukholma, sunnuntaina klo 7.15 olimme aamukahvilla kotona Turussa. Loppumatkan säät olivat ihanteelliset, pelkkää auringonpaistetta, Saksan moottoritiellä ennen Bremeniä oli yksi läheltäpiti-tilanne, muutoin reissu sujui ongelmitta. 

 

Kuukauden mittaiselle reissullemme kertyi matkaa 5785 km.

tiistai 20. syyskuuta 2016

Dunans Castle

12.9.2016

Don Muirin Guest Housessa saimme jälleen periskottilaisen ja runsaan aamiaisen: murojen ja tuoremehun jälkeen kahvia/teetä ja paahtoleipää, sitten "kuuma" lautanen sisältäen pekonia, munaa (paistettu, kokkeli tai uppo) , herkkusieniä, paistettua makkaraa, paistettu tomaatti, pieni skonssileipänen ja haggista. Haggis on skotlantilaisten kansallisruoka, lampaan mahalaukussa kypsytettyjä lampaan sisälmyksiä, kaurajauhoja, sipulia ja mausteita, meikäläisen mielestä kuin maksalaatikkoa... Onneksi tällä kertaa lautaselta puuttui paksuhko verilettunen. Ei siis kevyemmästä päästä, mutta tällä evästyksellä pärjäsi jälleen pitkälle iltapäivään.



Ja sateeseen... Meillä oli noin vajaan kahden tunnin ajomatka Dunansiin, Clendarueliin, jossa sijatsevat Dunans Castle -linnan rauniot. 

Ja miksi tänne? Juttuhan juontaa parin vuoden taakse, jolloin Groupon myi lordin/ladyn titteleitä ja palan maata, 32x32cm:n kokoisen läntin, Skotlannista, muistaaksemme vajaat 17€/titteli/palsta. Ja kun on suhteita tuonne Fraserien "klaaniin" Suomessa&Briteissä, niin mikä ettei... Ja alun pitäen oli selvä, että tällä summalla avustettaisiin raunioituneen Dunans Castlen, sillan ja alueen kunnostustustöitä eikä kyseessä siis olleet aidot tittelit eikä oikea maanomistus.  Aikoinaan posti toi meille nipun esitteitä, kartan maapläntin sijainnista ja dokumentit eli "oikeuden" kutsua itseämme tittelillä Laird tai Lady of Chaol Ghleann sekä nykyisen linnanisännän kutsun tulla tutustumaan paikkaan. Joten, Obanista lähdettäessä ei ollut iso koukkaus käydä katsomassa, mistä oikein oli kysymys. Sen verran etukäteisvalmisteluja teimme ennen vierailua, että ilmoitimme tulostamme ja varasimme opastuskierroksen.

A886-tieltä erkani kapea, isojen puiden varjostama hiekkatie kohti linnaa, ajelimme kapealle kivisillalle, josta pudotusta alas rotkoon oli metrikaupalla, sillalta, sateen seasta aukeni näkymä harmaanruskeaan linnaan, sen mustiin ikkuna-aukkoihin ja törröttäviin torneihin. Vasemmalla sivustalla oleva linnan siipi näytti asutulta. Pyörä vähän kauemmaksi parkkiin ja karistelimme enimmät sadevedet pois ajokamoista, joku viittoilikin vähän matkan päästä jo meille. 


 

Tapasimme Colin-nimisen nuoren miehen, joka kertoi toimivansa linnan restaurointiprojektin asiakasvastaavana ja toimi myös oppaanamme. Odottelimme myös kahta muuta ladya saapuvaksi kierrokselle. 


 

Paikan historian juuret juontavat vuosisatojen taakse ja useisiin klaaneihin. Lamontin klaani käytti linnaa metsästysmajana ja v 1590 Dounens-niminen tila mainittiin kartoissa ensimmäisen kerran. Jakobiittien kapinan 1745 jälkeen tilukset päätyivät Fletcher-klaanille, jonka omistuksessa ne pysyivät vuoteen 1997. Kukin omistajasukupolvi muokkasi paikkaa ja tiluksia omien mieltymysten ja tarpeidensa mukaan, arkkitehti Telfordin suunnittelema massiivinen kivisilta, Dunans Bridge, valmistui v 1815  ja itse linna sai nykyisen muotonsa arkkitehti Kerrin suunnitelmien mukaan v 1864. 


 

Ympäröivä maisema muokattiin myös linnaan ja siltaan sopivaksi, puistosta löytyy tänä päivänä mm. Iso-Britannian korkein kuusipuu (n. 64 m).  

 

Archie Fletcherin kuoltua perillisitä ei löytynyt intressejä linnaa kohtaan ja he möivät linnan v 1997. Uusien omistajien myötä linnasta tuli hotelli, business kulki miten kulki - kolme kummitusta vetonaulana ei tainnut auttaa - ja omistajien taustoista alkoi löytyä kaikenlaista epämääräistä... Ensimmäinen omistaja-Fletcher toi 1700-luvulla mukanaan entisen linnan oven, joka päätyi Dunansin linnan kappelin oveksi, v 1999 ovi oli kadonnut mystisesti... V 2001 suurin osa linnasta tuhoutui tulipalossa, vanhat takat oli jätetty kunnostamatta ja muitakin paloturvallisuuteen liityviä seikkoja oli laiminlyöty uudistustöiden yhteydessä, tuli levisi hormin kautta kattorakenteisiin. Kerrokset romahtivat, hotellivieraat ja omistajat pelastuivat.


 
 
 

Dixon-Spainin perhe osti rauniot v 2002, tulipalossa säästynyt siipi on kunnostettu heidän kodikseen. Yhteistyössä eri tahojen kanssa linnalle on laadittu uudistus- ja restaurointisuunnitelma, puutarha avattiin yleisölle v 2006, nyt alueelle oli rakennettu pieni vierasmaja lady/lairdien käytettäväksi/vuokrattavaksi. Linnan seinät ovat ehjät lukuunottamatta muutamia halkemia, tuhoutunut sisäosa on edelleen roinan ja moskan peitossa, eikä sinne ole ulkopuolisilla asiaa. Jotta linnan korjaustöihin pääsisi käsiksi, olisi ensiksi korjattava silta (ei kestä raskaita ajoneuvoja) tai rakennettava uusi silta. Kustannukset: silta n. 1 milj. puntaa, linna 5 milj. puntaa... Epävirallisia lady/laird -tittelin omaavia on jo kymmeniä tuhansia (erityisesti Pohjoismaissa), joten ehkä nuo rahasummat vähitellen ovat joskus kasassa.

Colin kierrätti meitä linnan ympärillä, kertoi linnan historiasta ja tulevaisuuden näkymistä, sillan rakentamisen haasteista silloin aikoinaan ja nyt (kävimme jopa sillan alla) sekä neuvoi "tiluksiemme" sijainnin. Puistosta löytyi myös taidetta, Andy McClintockin veistos ja jostain torni-ikkunasta pilkisti toinen. 


Kiersimme puutarhaa, osa poluista oli suljettu, ja ehkä päädyimme oikean pusikon kohdalle, nämä neliöjalan kokoisen palstat sijatsevat vaikeakulkuisissa paikoissa, puskien seassa, ryteikön reunalta on useiden metrien pudotus Caol Chleann -joen varteen. Eipä enää vesisateessa paljon innostanut paikallistaa juuri sitä oikeaa kohtaa! 

 

 

Alueella käy paljon vierailijoita, joku pystyttää palstalleen pienen lipun, joku tuo sinne oman pienoislinnan (legolinnat suosittuja), joku haluasi pystyttää patsaan, joku haudata isoäitinsä... Ja monille ne tittelit ovat kuulema ihan todellista totta! Tittelistä on kuitenkin jotain etua, ilmainen sisäänpääsy ja opastuskierros, muille kävijöille maksullinen.

Kunnostusprojekti on mittava ja Scottish Laird Scheme yhtenä rahoitustapana on hauska idea - aatelisarvo on mm. hyvä lahjaidea jollekin, jolla on jo kaikkea! Jos joskus huomaat Laird Heikin kaulassa keikkuvan ruudullisen rusetin, se on Dunans Castlen klaanille suunniteltu ja rekisteröity oma tartaanikuosi. Ja kun 7-8 vuoden kuluttua Dunans Castle on jälleen kunnostettu, lady/lairdeilla on etuoikeus varata tiloja omiin käyttötarkoituksiinsa, ehkäpä vaikka 80-vuotisjuhlien viettopaikaksi...

Colin toivotti meille hyvää ajomatkaa, ja kertoi vielä, että kesällä puutarha on upea, varsinkin kauniilla säällä. Kierros päättyi ja etupyörä käännettiin kohti Glasgowia - satoi edelleen!



sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Viikko Ylämailla (The Highlands)

5.-11.9.2016

M90-moottoritie vei meidät  Firth of Forthin ylitse (South & North Queensferry) kohti Perthiä, Forth Road Bridge -sillalta ( v 1964) näkyi Forth Bridgen rautatiesilta (v 1890), Skotlannnin symboli ja Unescon maailmanperintökohde, ja toisella puolella rakennettiin uutta maantiesiltaa (pituutta 2,7 km), jonka pitäisi olla valmis ensi vuonna. 


 

Siirryimme edelleen A93:lle ja Ylämaille, Cairngormsin kansallispuiston maisemiin,  upea  maisematie, nousuja ja laskuja, mutta sen korkein kohta The Crainwell sekä sen viereiset muut korkeat huiput olivat - yllätys, yllätys - paksun sumukerroksen peitossa ja näkyvyys nollassa, Edinburghistahan lähdimme jälleen ajelemaan pienessä tihkusateessa.


 

Alueen kuuluisin osuus ei kuitenkaan ole ollut vuosiin avoinna autoilijoille, Devil's Elbow, "paholaisen mutka" erotettiin A93:sta 1960-luvulla vaarallisuutensa (jyrkkiä alaspäinviettäviä mutkia) vuoksi. Suunnitelmissa on kutenkin avata  se uudelleen matkailukäyttöön lähitulevaisuudessa.

Matkalle osui Balmoralin linna, yksi kuningatteren kesäasunnoista, tiedossa oli, että itse linna oli jo suljettu yleisöltä heinäkuun lopussa, ja pääsy olisi ainoastaan linnan puutarhaan. Mutta portilla oli poliisi päivystämässä ja selvisi, että joitain kuninkaallisia tai muuta parempaa väkeä oli linnassa lomailemassa, yeisöltä pääsy kielletty. 


 

Braemarin ja Ballaterin pienet kaupungit elävät turismista ja kaupunkien monet kaupat toimivat myös Balmoralin alihankkijoina. Yövyimme Ballaterissa, kaupungin keskusta oli kävelty läpi nopeasti, sen kuuluisin maamerkki The Old Royal Railway Station, museo ja aikoinaan kuninkaallisten junapysäkki Balmoraliin, oli tuhoutunut tulipalossa toukokuussa 2015 ja vuoden Dee-joen rajut tulvat v 2016 alussa olivat tuhonneet osan kaupungin vanhoista rakennuksista. Rakennusmiehillä riitti urakkaa monella nurkalla. Nilkuttavia patikoijia saapui kaupunkiin, jyrkät rinteet, osittain täällä myös metsäiset, lienevät melko haasteellisia kokeneillekin taivaltajille.


Matka jatkui vaihteeksi aurinkoisessa säässä, mutkitellen, mutkaisia ja kapeita teitä pitkin läpi nummikukkuloiden kohti Invernessiä, eikä maisemien tuijottottelu ollut mitenkään pitkästyttävää.


 

Näiltä syrjäsiltä seuduilla löyty myös teollisuutta - viskitislaamoja.  Muutaman ohitettuamme kurvasimme Glenlivet-viskitislaamoon tutustumis- ja maistelukierrokselle: ohraa, vettä ja hiivaa sopivassa suhteessa, mäskäyksen, käymisen ja tislaamisten jäkeen tammitynnyreihin muhimaan vähintään komeksi vuodeksi ja valmista tuli! No, oikeasti prosessi on vähän mutkikkaampi, ja pienet yksityskohdat tekevät tislaamoiden välille omat eronsa. Eikä taida viskin valmistus ihan kotioloissa onnistua, Glenlivetin tislaamonkin tarina alkoi lähes 200 vuotta sitten, nykyisin tuotteet leviävät ympäri maapalloa. 15 vuotta vanhassa viskissä oli kyllä jo maku kohdallaan! Tehdaskierros oli ilmainen.


 
 

Ja viskin parista siirryimme linnaan, Ylämaiden romanttisin linna, 600 vuotta vanha Cawdor Castle, on edelleenkin leskikreivitär Cawdorin koti. Legendan mukaan linna olisi ollut Shakespearen Macbeth-näytelmän tapahtumien alkuperäinen näyttämö, mutta linna on rakennettu Macbethin liittyvien tapahtumien jälkeen... Koti oli upea niiltä osin kuin siellä pääsimme kiertelmään ja kreivittären taidekokoelmat olivat vertaansa vailla, pönöttävien esi-isien muotokuvien lisäksi seinät olivat täynnä myös nykytaidetta. Linnaa ympäröivät tietenkin upeat  puutarhat, vanhin 1600-luvulta peräsin oleva oli muotoonleikattua pensasta ja sisälsi myös pensaslabyrintin - harmi, että se oli suljettu ekä sinne päässyt seikkailemaan. Metsäpuutarhaa rodoineen halkoi puro, uusimmassa puutarhassa oli käytetty kattoremontista ylijääneitä liuskekiviä mm. veistoksissa ja istutuspenkeissä. Ja me mietimme, että mitähän tämän kaiken ylläpito maksaa, moni linna on nykyisin turismin käytössä, pääsylipputuloilla (tässä noin kympin luokkaa per henkilö) katetaan osa kustannuksista, linnassa oli myös kaksi laadukasta matkamuistomyymälää, kahvila-ravintola, portin ulkopuolinen kahvila ja villatuotteiden myymälä sekä lisäksi golfkenttä. 


 
 
 

Illan suussa saavuimme Invernessiin, pysähdyimme kaupunkiin pariksi yöksi, oli unohdettava viskit ja linnat, ja etsittävä itsepalvelupesula. The Ness Guest Housen emäntä kertoi meille kaiken kiinnostavan kaupungista kymmenessä minuutissa ja myös pesulan sijainnin. Ness-joen varrella sijatseva Inverness ei ole mikään suuren suuri kaupunki, joten pari päivää sujui vallan mainiosti maleskellessa pitkin katuja ja kujia sekä joen vartta. Pubeista löytyi hyvää ruokaa eikä säkkipillin soitannoista vältytty täälläkään - pientä paraatia oli kyllä ihan mukava seurata.


 
 

Pyykit tuli pestyä, ja matka jatkui, nyt Loch Nessin rantatietä pitkin noin järven puolen välin paikkeille. Pusikot peittivät järvinäkymän melkein koko matkalta, muutamalla levikkeellä pääsi ihailemaan suhmuraista järvinäkymää.  37 km pitkä järvestä löytyy paikoitellen syvyyttä 280 m, joten ehkä siellä syvyksissä jotain voi ollakin? Alkoi jälleen satamaan. Järveä oli pätkä nähty ja Nessieen uskoo ken uskoo!


 

Lähdimme jälleen kohti pohjoista, seuraava kohteemme oli John o'Groats, Pohjanmeren rannalla olevasta Britannian pohjoisimmasta kylästä (ja postitoimisto) on pisin etäisyys, 1405 km, Brittein eteläkärkeen, Lands Endiin. Kyseinen reitti on suosittu erilaisten ennätysten tekemiseen, jalkaisin tai millä kulkuneuvolla tahansa, moottoripyöräilijät käyttävät väliä mm. Iron butt -ajoon. 

Kohtalainen sade muuttui pian kaatosateeksi, maisemista ei nähnyt mitään, meri ja taivas olivat  yhtenäistä harmaata massaa, sade piiskasi, vastaantulevat autot ja rekat roiskivat lisää vettä päälle, ja harmitti, että aamulla ei tullut niitä sadehousuja vetäneeksi jalkaan... alkoi myös palella! John o'Groatsista tuli otettua yksi valokuva, kylä jossa ei ole yhtikäs mitään, ja kuvaa ottaessa olimme kaatua tien varren liejussa - no olisihan se ollut jotain! 


 

Kuusi tuntia ajoa, olimme viimein Thursossa (pohjoisin kaupunki) ja Sandra's Hostelin pihaan päästessä sade viimein lakkasi. Saderukkasissa oli desi vettä kummassakin ja Heikki manaili vedenpitäviä kenkiään, joiden sisällä vesi lotisi!

Sandra's Hostelilla oli kaksi mukavaa isäntää, mutta Sandra oli tainnut häipyä jonnekin jo aika päiviä sitten. Tämä paikka oli valovuoden päässä B&B-paikoista, joissa olimme majoittuneet. Saimme luvan levitellä märät ajovaatteet pieneen pyykkitupaan kuivamaan, ensin tosin piti potkia likapyykkikasat oven edestä pois.  Ja loput märät vaatteet levittelimme pitkin pientä huonetta ja patteri hehkuttamaan, parin tunnin kuluttua olo olikin jo kuin saunassa!

Aamulla kaikki oli toisin, takana hikinen yö, mutta varusteet olivat  kuivat ja aurinko paistoi. Matka jatkui. Skotlannin pohjoisen osan parhaimmat puolet tulivat esiin, toisella puolella oli meri hiekkapoukamineen, toisella nummikukkulat, ja mukavan mutkaisaa tietä. Syksyn merkit olivat jo kutenkin nähtävissä, kukkuloiden rinteet olivat enimmäkseen ruskeavoittoisia, paras kanervien väriloisto oli jo hiipumaan päin.


 
 

Ohitimme Dounreayn ydinvoimalan, joka on jo poistettu käytöstä, mutta jälkihoito ja siivous  kestänee vielä vuosikymmeniä! Tutustumiskierros sinne ei houkutellut, mutta kävimme Durnessin lähellä ihmettelmässä isoa Smoo Cave -luolaa (60 m pitkä, 40 m leveä, 15 m korkea suuaukko), johon laskuveden aikaan pääsi kävelemällä. Luolaan tietenkin liittyy kymmeniä tarinoita; paholaisen asuinsija, murhattujen ruumiiden kätköpaikka, viskin valmistusta ja salakujetusta yms. Kumiveneretkellä olisi päässyt syvemmälle luolaan, mutta jono oli pitkä.


 
 

Durnnessin jälkeen länsirannkon maisemiin tuli lisää karuutta, vuorten huiput muuttuivat tervämmiksi, pieniä kirkasvetisiä järviä oli paljon, jokia, rinteitä pitkin valuvia vuoristopuroja, rinteillä matalaa puskaa ja kanervaa. Ja tie oli kapea, yksikaistainen, ohituslevikkeitä oli tiuhaan, hyvällä yhteispelillä liikenne sujui kohtuullisen hyvin.


 
 

Tarkoitus oli majoittua Ullapoolissa (huom. nimi), mutta majapaikat oli täyteenbuukattuja, ja päädyimme Loch Barrelo -järven rannalle, pieneen majataloon,  keskelle ei mitään. Yöllä satoi jälleen rajusti ja emäntämme varoitteli kovista tuulista.


 

Aamu olikin kolea ja erittäin tuulinen, mutta pilvet olivat kadonneet, ajoimme Ullapooliin ja teimme  tämän postikorttimaisen kauniin rantakaupungin kaduilla pikakierroksen (tapasimme mm. muutaman suomalaisen matkailjan) ja päristelimme rantaviivaa pitkin Plocktoniin, nyt vaihteeksi rehvissä metsäisissä maisemissa. Plocktonissa, pienessä merenrantakylässä, nautimme erinomaisen merikrottiaterian.


 
 

Aikataulusyista Isle of Skye -kierros jäi väliin, vuonoja, järviä ja merenrantaa, kukkuloita ja vuoria, tuulta, viimaa ja sateita , linnoja ja linnan raunioita on nähty ja koettu. Sunnuntaiajelijoita oli näillä kulmilla paljon liikenteessä, kymmeniä moottoripyöräilijöitä, vanhojen autojen letkoja jne. Conchra Housen yläkerran vintti-ikkunasta loisti Eilean Donan Castle -linna yövalaistuksessaan, sitten sade alkoi jälleen rummuttamaan ikkunoihin.  


  

Vietimme vielä yhden yön Obanissa ja maanantaina lähdimme kohti Glasgowia, matkan varrella oli vielä yksi suunniteltu tutustumispaikka jäljellä: "tilukset".