Kohti Saharaa

Tunis-Mahdia-Gabes-Matmata-Douz, 2.-5.3.15

Juutuimme tietenkin maanantaina Tunisin aamuruuhkaan, kesti puolisen tuntia päästä etelään vievälle moottoritielle, jossa liikenne rauhoittui nopeasti normaaliksi. Huoltoasemapysähdys toi mukavan yllätyksen, litrahinta oli 0,80€. Ajoimme moottoritietä n. 160 km, tiemaksujakin perittiin, yhteensä noin 2,50€. Moottoritie oli erinomaisessa kunnossa, siellä täällä oli poliisipartioita ja myös moottoripyöräpoliiseja, jotka olivat pysäyttäneet autoilijoita. 110 km matkanopeus ei näköjään kaikille ihan riittänyt tai kyseessä oli muita kontrolleja.  Me nautimme upeasta ajokelistä, reilusti yli +20 astetta.

Käännyimme moottoritieltä kohti rannikkoa ja ajelimme rähjäisten ja epäsiistien pikkukylien läpi Mahdiaan. Mahdia vaikutti ensisilmäykseltä edellisten kylien kaltaiselta paikalta - "Tunisian kadonnut helmi" pitäisi löytyä Välimeren rannalta. Meidän "helmi" löytyi monttuisen hiekkatien perältä, eräänlaiselta omakotitaloalueelta, muurien takana oli moderni 3-kerroksinen talo ja hieno puutarha. Huoneistossa ei ollut valittamista, kämpän omistaja asui jossain muualla emmekä häntä tavanneet. Rantaan ja hienolle, useiden kilometrien mittaiselle rantabulevardille oli noin 5 min kävelymatka, rantaviivalla sijaitsi kymmenkunta isoa hotellia, ja Mahdiaa mainostetaankin erinomaisena vaihtoehtona Soussen lomakohteille.

Turisteja ei kaupungilla juurikaan näkynyt, osa hotelleistakin oli vielä suljettu, rantabulevardin vierestä löytyi paikallisten kuhiseva keskusta, josta pääsi sujuvasti kapealla niemellä sijaitsevan vanhan kaupungin kujille.

Välimeri välkehti niemen kummallakin puolella, Cap Afriquen niemenkärkeä hallitsi vanha linnoitus, moskeija ja hautausmaa,  medinan kauppiaat eivät jaksaneet tai vaivautuneet huutelemaan peräämme.

Ja juuri kun oli keksinyt, miltä nurkalta löytyvät vihannekset ja hedelmät, miltä patongit ja miltä kananmunat, olikin jo aika jatkaa matkaa.

Ruokaostokset oli siis haalittava useammasta paikasta, ns. pienien markettien valikoimat ovat säilykepurkkeja, kuskusia, makarooneja ja keksejä sekä pullovettä ja virvoitusjuomia. Olutta ja viinejä ei kauppojen hyllyiltä löydy, erillinen myyntipiste löytyy jonkun tietyn marketin takapihalta (pitkät jonot paikan paljastaa). Katumyymälöiden edustalla näkyi usein pieni lammaslauma - jonkun kohtalo oli roikkua nyljettynä puukepin päässä ja seuraava ei vielä tiennyt tulevaa...

Keskiviikon ajopäivä vei meidät rannikkoa pitkin Gabesiin, tasaista jollotusta tasaisessa maastossa, oliivipuita oliviipuun perään. Ennen Gabesia maisema muuttui aromaiseksi aavikoksi, mereltä puhalsi kova sivutuuli. Kaupungin huoltoasemilta  ei yllättäen löytynyt  bensaa, sitä oli kyllä tarjolla useammallakin nurkalla kanistereissa ja limpparipulloissa, litrahinta olikin nyt jo 1,10€.

Gabes, kuten kaikki muutkaan ohittamamme kaupungit ja kylät, eivät ole olleet mitään arkkitehtien luomuksia, rakennukset ovat tiilestä tehtyjä laatikoita, pienempiä tai suurempia, ainoat pyöreät muodot löytyvät moskeijoiden kattokupoleista. Keskeneräisyys näkyy kaikessa - joko dinaarit ovat loppuneet tai sitten into lopahtanut. Valtava epäsiisteys lyö oman leimansa katukuvaan ja maisemaan. Luulisi, että maan yli 3000 vuotta vanha kulttuuri, antiikin ajoista eteenpäin, olisi jättänyt jälkensä tällekin saralle tai ehkä nykytunisialaiset ovat kehittäneet tästä sekasotkusta oman taiteenlajinsa? Poikkeuksen tekevät talojen koristeelliset ja turkoosinsiniseksi maalatut ovet - näissä näkyy käsityön jälki.

Fatiman käsi

Mutta, kohti sisämaata ja Saharaa, maisema muuttui hiekka-aavikoksi, siellä täällä oli joitakin palmuja. Liikennettä ei ollut enää lainkaan. Nousimme pienelle vuoristotielle, hiekkaiset kukkulat kätkivät sisäänsä useita berbereiden asumuksia, vuoren seinämien sisään kaivettuja luolia.

Pysähdyimme Matmatassa, tämä kaupunki kuten Dahar-vuoren toisessa päässä sijaitseva Tataouine ja suolajärven rannalla sijaitseva Tozeur ovat olleet useammankin Tähtien sota -elokuvien filmauspaikkoina. Hotel Sidi Driss-luolahotelli, ja myös valtio, yrittävät houkutella turisteja tällä maineella (video) - kellastuneet lehtileikkeet hotellin seinillä kertoivat menneestä, kahvilassa pääsi leikkimään laser-miekoilla. (Ja tiedoksi fanittajille: uuden elokuvan, 7. sarjassaan, kuvaukset olivat juuri päättyneet, tällä kertaa Irlannissa ja studiolla Englannissa.) Meitä houkuteltiin yöpymään luolassa, mutta eipä löytynyt seikkailumieltä ja tiedossa olisi ollut kylmä yö...

Kallioilta löytyi myös entinen berberiasuinluolasto, josta oli tehty museo.

Häiritsevää oli yli-innokkaan mopo-oppaan härdelli ympärillämme, aina kun luulimme karistaneemme hänet kannoiltamme, niin eikös kaveri putkahtanut esiin jonkun kulman takaa!

Saapuessamme valtavien palmumetsien ympäröimään aavikkokaupunki Douziin, saimme jälleen peräämme mopomiehen useamman kilometrin ajaksi ja vasta päästyämme hotellin porttien suojaan pääsimme hänestä eroon. Turisteja ei ole, joten jokaiseen mahdollisuuteen olisi tartuttava kiinni.
Paikalliset kertoivatkin turismin vähentyneen huomattavasti viimeisen kolmen vuoden aikana, ensimmäisenä iltana ruokasalissa oli 12 ruokailijaa, upea buffet-pöytä notkui paikallisista herkuista, seuraavana iltana meitä oli jäljellä enää viisi...

Me löysimme hotellin kautta autokuskin 5 tunnin dyyniautoreissuun, ajelimme puskien peittämää hietikkoa ja pieniä dyynejä pitkin erääseen asuttuun berberileiriin, söimme nuotiotuoretta Saharan leipää (paistettiin hiekan ja hiilien seassa) vuohenjuustoa kera ja hörpimme suolaista vuohenmaitoa ja kahvia.

Seurasimme lampaiden rokottamista, ja pienen etsiskelyn jälkeen löysimme laiduntavat kamelit.

Reissulla näimme berbereiden jokapäiväistä elämää, kysessä ei ollut mikään turisteille järjestetty show. Tosin nämäkin berberit asuvat aavikolla enää vain osan aikaa vuodesta, Douzista löytyy toinen koti ja lasten koulu, useammalla oli telttansa edessä kamelin sijaan auto tai mopo...

Douz on portti Saharaan,  täältä pääsisi muutaman päivän tai vaikka parin viikon mittaiselle kameliretkelle sinne varsinaiseen hiekkaerämaahan. Monelta taholta kuulimme, että parhaat dyynit löytyvät Ksar Ghilanesta (Matmatasta tai Douzista reilut 100 km etelään), kartan mukaan sinne oli hiekkatie, paikallisten mukaan kuitenkin pintatie. Meidän "kamelin" suunta oli  kuitenkin takaisin maan pohjoisosiin.

Pohjois-Afrikan Tunisia

Tunis 28.2.-1.3.15

Laivamatka Grandi Navi Veloci -yhtiön laivalla Palermosta Tunisiin maksoi 102€. Pitkän jonotuksen jälkeen pääsimme ensimmäisten joukossa autokannelle, pyörää ei saanut itse sitoa kiinni, joten oli vain luotettava, että henkilökunta hoitaisi homman.

Meillä oli varatut paikat, lepotuolit, yläkannelle, mutta eihän sinne ollut mitään asiaa. Autoilla saapuneet matkalaiset olivat ilmeisesti viettäneet edeltävän yön autoissaan ja väsyneet matkustajat varasivat vauhdilla kaikki mahdolliset vapaat sohvat ja istuimet nukkumatiloiksi, samoin kuin käytävien lattiat ja porrastasanteet. Heillä oli mukanaan patjat ja viltit sekä tietenkin omat eväät. Eipä sukkamehujen sekaan ollut mitään hinkua, tasainen kuorsaus kuului laivan eri nurkista pitkälle iltapäivään. Laivan toisesta kahvilasta - ne huonot penkit - löytyi vapaata tilaa 10h kestävälle matkalle.

Kuulutukset laivalla olivat italiaksi, ranskaksi ja arabiaksi, joten emme niistä mitään tolkkua saaneet. Onneksi jossain vaiheessa huomasimme, että erään pöydän takaa jaettiin maahantulokortteja ja jonotimme omat lappumme jakelupisteestä. Kulkuneuvoa varten saimme oman kaavakkeen. Päivän kirjalliset työt oli nopeasti tehty.

Merimatka sujui hyvässä säässä ja saavuimme illalla aikataulussa Tunisin satamaan. Pääsimme laivasta nopeasti ulos, ensin passintarkastukseen, jossa maahantulokortin toinen osa otettiin pois ja pyörän lappuun lyötiin leima sekä saapumisleima passeihin. Kaksi nahkatakkista viranomaista kyseli, mihin olemme menossa ja miten kauan aiomme olla maassa. Epämääräistä muminaa... Toinen heistä osasi muutaman sanan englantia.

Sitten meidät viittilöitiin tulliin, ja pienen odottelun jälkeen lyötiin käteen uusi pyörään liittyvä lappu täytettäväksi, sarakkeet nyt vain enää ranskaksi/arabiaksi.Vähän ihmeteltiin, mitä siihen runoillaan, ja lopuksi tullivirkailija tuli ja täytti sen meidän puolestamme. Esitimme kaverille myös vihreän vakuutuskortin ja jotain hän raapusti kaavakkeen takapuolelle. Autoilijat availivat takaluukkuja ja virkailijat penkoivat kasseja ja nyssäköitä, meiltä ei kukaan kysynyt mitään, viittilöitiin vain menemään seuraavalle luukulle. Tältä luukulta oli ostettava tarra, tarran kanssa piti mennä seuraavalle luukulle, jossa pyörän tiedot kirjattiin rekisteriotteesta tietokoneelle, ja tulostettuun kaavakkeseen, pyörän väliaikaiseen tuontilupaan, liimattiin kyseinen 30 dinaarin (15€) arvoinen maksutarra.

Tarran ostoon tarvittiin tietenkin dinaareja, joten oli vaihdettava valuuttaa, rahanvaihtopiste löytyi tullialueelta. Tarraluukulla kuskin passiin lyötiin lisää leimoja. Ja eteenpäin, tarkastettiin passit sekä kaikki laput, osa lapuista siirtyi virkailjoiden haltuun. Pääsimme viimeinkin pyörän päälle, jolloin oletimme, että show on ohitse, mutta vielä tuli yksi virkailija, joka vielä kerran tarkasti passit. Tämän rulijanssin oli siis melkein vuoden aikana jo unohtanut, mutta oli vain jälleen todettava: this is Africa ...

Ajallisesti tähän kului 0,5h ja siirryimme satama-alueen portista pimeään yöhön. Kaupungin keskustaan, jossa meillä oli hotelli buukattuna, oli matkaa 13 km. Tie kulki Tunisinjärven keskellä. Liikennettä ei yöaikaan ollut juuri lainkaan. Kaupunkialuelle saavuttaessa vastassa oli poliisit ja aseellisia sotilaita, meitä ei pysäytetty.

Eräs kaveri opasti meidät loppumetreillä hotellille ja ajoimme pyörän sisäpihalle porttien taakse. Ravintolassa oli täysi hulina päällä. Painuimme pehkuihin.

Aamiaisella tarjottiin kitkerää kahvia ja vielä kitkerämpää teetä sekä munia ja muffinseja. Hieman vaihtelua Italian suklaakroisanttien jälkeen. Jalkauduimme aamiaisen jälkeen kaupungille, vuodesta 1159 Tunisian pääkaupunkina ollut Tunis jakautuu vanhaan kaupunkiin, Medinaan sekä uuteen kaupunkiin, Ville Nouvelleen. Vanhasta löytyy enemmän muslimimeinikiä ja historiaa berbereistä foinikialaisiin, uusi on ranskalaista siirtomaa-arkkitehtuuria euroopplaisvaikuitteineen. Bab el Bahr -portti (Porte de France) toimii kaupunginosien rajapaaluna.

Sukelsimme Medinan kapeille kujille, harvinaista oli, että basaarikauppiaista kukaan ei yrittänyt myydä meille mitään, muutenkin kujilla oli rauhallista ja hiljaista sunnuntaimeininkiä - viikkorytmi on täällä sama kuin Suomessakin.

Päädyimme Medinaa hallitsevaan Jemaa ex Zitouna - moskeijan portaille, ei-muslimit pääsivät sisäpihan pienelle aidatulle alueelle 5 dinaarin pääsymaksua vastaan. Moskeija on perustettu 700-luvulla islamin saapuessa aluelle ja nykyinen Tunis on rakentunut myöhemmin moskeijan ympärille.

Poistuessamme moskeijasta hieman englantia puhuva vanha ukko halusi näyttää meille vielä jotain - jaha, turistikierros korvausta vastaan... Hän ohjasi meidät  sokkeloisille kujille, lopulta päädyimme erääseen mattokauppaan selityksellä: hieer blaa, blaa, blaa but yuu nou baaing nou - ja ohjasi meidät rappuja ylös talon kattoterassille. Kyseessä oli moskeijan, joku osa siitä, kattoterassi upeine kaakelikoristeineen tai mitä niistä seinistä nyt vielä jäljellä olikaan. Katolta avautui hieno näköala Medinan ylle. Tämän jälkeen hän kuljetti meitä muilla kujilla ja esitteli meille pieniä moskejoita ja niiden koristeellisia sisäpihoja (joihin meillä ei olisi ollut ehkä lainkaan upa mennä) sekä muita katunäkymiä. Näimme paikkoja, joista ei tavan tallajaalla ollut aavistustakaan, joten pieni korvaus kierroksesta oli ihan paikallaan.

Palasimme Bab el Bahrille ja takaisin nykymaailmaan: torilla oli menossa jonkun mainosfilmin kuvaukset; autohurjastelua, mäiskintää, sekoitus mennyttä maailmaa ja nykyaikaa - lopputuotoksesta ei saatu selvyyttä.

Bahrin portilta aukeava Avenue Habib Bourguiba kahviloineen ja ravintoloineen vaikuttikin jo hyvin ranskalaistyyliseltä bulevardilta, kadun keskiosan vaiheilla sijaitsi upea teatteri, kadun kummassakin päässä oli piikkilanka-aitojen, panssarivaunujen  ja sotilaiden eristämät katualueet sekä joitain valtion hallintorakennuksia.  Tunisian ensimmäiset vapaat presidentinvaalit voittaneen 88-vuotiaan Beji Caid Essebesin virkakausi alkoi tammikuussa. Vaalit olivat sujuneeet rauhallisesti, mutta jotain jännitystä oli kuitenkin vielä ilmassa, sillä alkoivathan 2011 arabikevään tapahtumat ja mellakat Tunisiasta, ja vallankumouksen jälkeen turvattomuus ja epävakaus ovat yleisesti lisääntyneet.

Lampsimme illan suussa pääkaduilta takaisin hotellille, sivukaduilta ei löytynyt mitään mieleenpainuvaa; katujen reunat ovat täynnä roskia ja jätteitä, rakennusten seinillä on sekavia sähköjohtovyyhtejä, yhden saranan varassa roikkuvia ikkunaluukkuja ja muuta niin tyypillistä tähän kulttuuriin kuuluvaa.

Karthagoon toivomme ennättävämme paluumatkalla.