Land of Fire

AZERBAIDZAN

Baku
24.5.-26.5.2018

Olimme ennen reissuun lähtöä tehneet pieniä etukäteisvalmisteluja, Venäjän viisumien lisäksi anoimme Azerbaidzanin viisumit. Se kävi helposti netin kautta (evisa.gov.as/en/),    oli 24USD eli vajaat 20€/kpl, toimitusaika 3 vrk, käytännössä sähköposti saapui jo seuraavana päivänä. Matkatoimisto muuten ehdotti meille n. 200€:n hintaa ja parin viikon toimitusaikaa.

Ylitimme rajan Matsimi/Lagodekhi/Balakan-raja-aseman kautta. Georgian puolella tulli jo varmisteli, että löytyyhän meiltä varmasti Azerin viisumit. Raja-alueelle ei siirryttykään ihan noin vain, vastassa oli suuri portti, jonka virkailija avasi vasta nähtyään passit, viisumit ja pyörän paperit. Raja-asemalla tutkittiin hieman kassien sisältöä ja kysyttiin myös Armenian käyntikohteista, erityisesti mahdollisesta Vuoristo-Karabahin vierailusta.Useammalla luukulla tarkastettiin papereita, ja otettiin naamakuva ennen kuin passi ja viisumi leimattiin, Liikennevakuutuksesta maksoimme 20USD (35AZN). 

Rajalta ei myöskään päässyt karkuun luvatta, viisumin ja passin leimat tarkastettiin ja lisäksi vakuutusmaksukuitti skannattiin päätteeseen, ajolupa oli 30 pv:n mittainen. Tullimiehet toivottivat salam aleikum, bye bye - aleikum... Kyseessä oli jälleen islamilainen valtio, mutta portti auki ja etenemään kohti Bakua. 

Ajelimme edelleen Kaukasuksen tuntumassa, seutu oli vehreää ja metsäistä maastoa. Pieniä maaseutukyliä  oli toinen toisensa jälkeen, ja edellisiin maihin verrattuna eroa löytyi, Azerbaidzanin puolella oli olennaisesti vauraamman näköistä, autokanta kuitenkin lähes kokonaan lada-voittoista. Maisemat muuttuivat vähitellen vihreiksi kukkuloiksi ja täysin puuttomiksi, loppumatkan, 100 km Bakuun, ajoimme aavikon hiekkakukkuloiden keskellä.  Hieno moottoritie halkoi hiekkamaisemaa, tien vierille oli istutettu tuhansia ja tuhansia puita, jonain päivänä tie kulkisi metsien keskellä. Koko kaupunkialue oli rakennettu hiekan päälle, vasta keskustaa lähestyessä alkoi siellä täällä näkyä vehreyttä istutettujen puistoaluiden ja kadunvarsien puiden myötä. Ladoja ei enää näkynyt katukuvassa.

Land of Fire -slogan on maan matkailumainontaa. Öljy ja kaasu ovat tehneet maasta vauraan, joka näkyi Bakussa. Kaupungin rantabulevardi, tunnetaan nimellä National Park, oli hieno puistoineen ja istutuksineen, siivouspartiot pitivät huolen siisteydestä - eipä oltu ennen nähty jalkakäytäviä luututtavan. Kaupungin tunnusmerkit, kolme pilvenpiirtäjää, liekkitornia, välkehtivät auringonpaisteessa, illalla tornit vaihtoivat väriä ja liekit loimottivat seinillä. Rannan toiseen päähän oli rakenteilla uusi tornirypäs, kartionmuotoisia pilvenpiirtäjiä. Trumpikin taitaa olla sotkeutunut johonkin Bakun hotelliprojekteista, kaipa joskus totuus tulee julki näistäkin kuvioista. Uutta arkkitehtuuria olivat mattorullan muotoinen mattomuseo ja rakenteilla oleva Sydneyn opperataloa muistuttava ostoskeskus, ja kauempana Kristallipalatsi.

Ja tähänkin kaupunkiin kuului tietenkin vanhakaupunki, jonka merkittävimmät nähtävyydet  ikivanha Neitsytorni ja Shirvanhahsin palatsi löytyvät Unescon maailmaperintöluettelosta. Näillä kujilla oli jo hieman itämaista tunnelmaa ja markkinameinikiä, karavaaniseralijin, Silkkitien peruja oleva entinen tienvarsimajatalo, sisäpiha oli nyt viihtyisä ravintola, tosin salaattiannos oli tämän reissun huonoin ja kallein. Keskustasta löytyivät lisäksi laajat kävelykatualueet luxusmerkkiliikkeineen, ranta- ja keskuskaduilla ajetaan myös formula-kisat. 

Kaspianmeri on maailman suurin järvi, suolajärvi, joka on pinta-alaltaan hieman Suomea suurempi, pituutta siis noin 1200 km, järven eteläosissa syvin kohta on yli 1000 m ja pohjoisessa keskimäärin vain 4- 8 metriä. Aspehornin niemimaa, jossa Baku sijaitsee, on yksi maailman saastuneimmista alueista. Bulevardin rantavedessä lillui pienet öljylautat! Ravintoloiden listoilta ei löytynyt kalaruokia, mikähän tilanne sammen ja kaviaarin kanssa...

Maan öljytuotanto näkyi heti kaupungin ulkopuolella, useita pumppuja oli vieri vieressä ja aivan asutuksen tuntumassa. Joitakin porauslauttoja näkyi myös mereltä. Öljyn hajua ja putket kulkivat pitkin hiekkakenttiä, ei vaikuttanut kovin viihtyisältä asukkaiden kannalta.

Yanar Dag, n. 25 km Bakun ulkopuolella, on paikka, jossa maasta nouseva kaasu palaa ikuisella liekillä. Ei paikka nyt kovin erikoinen ollut, reilut 100 m korkea kukkula, jonka rinteen ala-osa loimotti liekeillä, lämpö hohkasi pitkän matkan päähän ja ilma haisi kaasulta. Alueelle oli pieni sisäänpääsymaksu. Hieman ihmettelimme, miksi paikkaan ei oltu satsattu enemmäkin, alueen rakennukset olivat parhaat hetkensä nähneet jo vuosia sitten, yhden oven takaa löytyi pimeä matkamuistomyymälä. Turisteja alueella pyöri kuitenkin jatkuvana virtana.

Toinen erikoisuus olisivat olleet pienet mutatulivuoret, joissa kaasu maaperästä noustessaan saan maanpinnan pulppuamaan mutaisena. Lähin näistä olisi löytynyt kaupungin kupeesta, kaatopaikan vierestä, jäi käymättä.

Ajelimme n. 200 km kohti Kaspianmeren pohjoisosia rannan tuntumassa, järvestä ei tosin nähty kuin muutama vilaus. Rajalla oli ruuhkaa ja kymmeniä autoja jonottamassa porttien edessä - menisikö tässä tunteja... Paikalliset huitoivat ohittamaan jonon ja joku hieman englantia puhuva kertoi, että go, go, menkää, menkää, jonotus on vain paikallisten  hommaa.  Joten ohtimme letkan, Azerbaidzanin tullissa kurkittiin hieman kassien sisältöä ja ennen ulospääsyä tievakuutuskuitti jälleen luettiin lukulaitteessa - kontrolli tämäkin!

Azerbaidzanin ja Venäjän erotti Samurin rajajoki, jonka yli vei kapea silta. Silta oli täysin tukossa, muutama rekka ja henkilöautot olivat kahden kaistan leveydellä, siinäpä olimme jumissa hännillä. Lopulta rekat liikkuivat hieman eteenpäin ja keskelle tuli sen verran tilaa, että pääsimme ujuttamaan itsemme jonon keulille, suljetun rautaportin eteen. Tullimies laski yhden ajoneuvon kerrallaan tullialueelle. Uusi silta oli rakenteilla ja nopeuttanee  rajaliikennettä parin vuoden sisällä.

Venäjän tullissa vierähti aikaa, ensinnäkin passintarkastuksessa meni yli puoli tuntia. Kaveri käänteli ja väänteli passeja, tarkasteli leimoja sivu kerrallaan, tarkasti viisumin, soitti jonnekin, skannasi ja ihmetteli. Naputti yhdellä sormella tietokoneeseen tietoja. Soitti uudestaan jonnekin. Tarkasti kolmen muun passit välillä. Lopulta löi leimat passeihin ja jätti ne pöydän kulmalle. Työvuoro vaihtui, luukulle tuli uusi kaveri jatkamaan tarkastustyötä: Niin, nuo meidän passit tuosta pöydänkulmalta, voisimmeko saada ne jo takaisin - njet, on tuon toisen vrkailijan työ, hän aloitti ja hän lopettaa! Ja mitä meidän passintarkastaja teki, avasi repun ja alkoi syömään eväitään! Aterian jälkeen hän pakkasi reppunsa, laittoi koppalakin päähän, soitti taas jonnekin, tuli ulos kopista ja luovutti viimeinkin passit.

Seuraava koppalakki oli ollut töissä Wärtsilä-Niiralassa ja pyörän tarkastus sujui nopesti. Kassit maahan ja pyörä tutkittiin. Takapenkkiläisen oli käveltävä skannerin läpi toista reittiä, virkailijat hieman ihmettelivät, missä matkatavarat... nehän oli jo pakattu takaisin pyörään. Uusi koppalakki avusti pyörän tullauspapereiden täyttämisessä. Leimoja leiman perään ja vielä kaikki paprut ja passit tarkastukseen ennen kuin puomi aukesi. Aikamoista sählinkiä ja mielivaltaista touhua, välillä matkustajat, välillä virkailijat huusivat toinen toisilleen naama punaisena. 

Pääsimme lopultakin Venäjän puolelle, synkät pilvet roikkuivat alhaalla, kaatosade alkoi heti rajan ylityksen jälkeen. Yöpymispaikkaan oli matkaa vielä 200 km, satoi koko matkan. 

Ararat-vuoren juurella

ARMENIA
Jerevan, Sighnagh/Georgia 
21.5. - 23.5.2018

Armenian raja-asemalla kaikki sujui erinomaisesti, loput larit vaihdettiin drameihin, ja pankkikortilla sai nostettua lisää rahaa. Armenia peri 10 euron suuruisen rajamaksun ja vakuutusmaksusta pulitettiin 12 euroa. Vesisade ropisutti jo kohtalaisen kovaa asfaltin pintaa, tullimiehet kyllä vakuuttivat, että tie Jerevaniin on normaali - normaalin hyvä vai normaalin huono?

Vietimme pienen tovin vakuutuuskopissa sadetta paossa ja vaihtaen kuulumisia englantilaisten ja espanjalaisen kanssa, virkailija tarjosi meille kahvit naputellessaan vakuutuspapereita. Oli kuitenkin lähdettävä jatkamaan matkaa, vettä tuli parin tunnin ajan runsaasti ja autoilijoiden roiskuttamana toinen mokoma lisää. Tie oli hyvä ja maisemat puutonta, kumpuilevaa ja vihreää kukkulaa ja vuoren rinteitä, kaukana siintelivät lumihuippuiset vuoret, korkeimmillaan kävimme 2150 m:ssä, josta laskeuduimme Jervevaniin, rajalta pääkaupunkiin kertyi matkaa 165 km. 

Vähän ennen kaupunkia näimme vilauksen sekä isosta että pienestä Araratista, näkymä jäikin sitten ainoaksi. Erosimme Carloksesta kaupungin keskellä jossain risteyksessä, hänen matkansa jatkui Iraniin.

Jostain putkahti mieleen: Täällä Radio Jerevan - kysykää meiltä mitä te haluatte, me vastaamme mitä me haluamme... kuvitteellisen radioaseman vitsit taisivat olla meilläkin pinnalla 70 - 80-luvuilla. Ja missä maa makaa tällä hetkellä, onko vitsit vähissä; huhtikuun lopun Tasavallan aukion mielenosoituksista on vain jokunen viikko, lehtitietojen mukaan tilanne olisi joi rauhoittunut Pasinjanin tultua lopulta valituksi pääministeriksi.

Ensimmäisenä iltana kävimme Tasavallan aukiolle, väkeä siellä oli runsaasti, mutta kaikki oli rauhallista, torilla soi musiikki rockista sinfonioihin, mieleen jäi ainakin Elvis ja Hatsaturjanin Sapelitanssi.  Ovaalin/puolisuunnikkaan muotoista aukiota reunustivat komeat punertavasta, vulkaanisesta luonnonkivestä tehdyt rakennukset: hallitustalo, ulkoministeriö. liikenneministeriö, hotelli Marriot ja kansallisgalleria, jonka edessä suihkulähteet "lauloivat ja tanssivat"  väri-, valo-, ääni- ja vesisuhkutehosteiden avulla. Illan pimetessä oli melko vaikuttava näky! 

Jerevanin pisimmät portaat löytyivät massiivisesta rakennuksesta, Cascadesista, yli 500 porrasta ja viisi tasannetta suihkulähteineen ja taideteoksineen, portaat johtivat samalla toisen maailmansodan muistomerkille. Cascadesin edustalla on patsaspuisto, mm. Boteron veistoksia - ja näitähän me olemme nähneet maailmalla muuallakin - Cascades kätki sisäänsä Cafesijian Center for the Arts -taidemuseon.  

Lämpötila huiteli yli +30 asteessa, joten ulkoportaat saivat olla rauhassa, sisällä pääsi liukuportaita pitkin ylös ja ulos eri tasanteille. Samalla tuli katsottua museon modernin taiteen kokoelmat. Lopuksi kiipesimme muistomerkille, jonka tasanteelta avautui kaupunkinäkymät, mutta Araratin vuoret olivat täydellisesti pilvien peitossa. Sattumalta löydettiin rinteestä laulaja Charles Aznavourin residenssi, tätäkin mainostettiin museoksi,  portit ja ovet olivat kuitenkin kiinni. Ranskalaistunut Aznavour (on kai vielä hengissä) on syntyään armenialainen ja oli saanut pystyttää kämppänsä paraatipaikalle.

Armenian historian synkin tapahtuma on turkkilaisten suorittama kansanmurha (v 1915 -1922), jossa miljoona armenialaista menetti henkensä, samalla Länsi-Armeniasta siirtyi pala Turkille ja  Ararat-vuori jäi Turkin puolelle. Kansanmurhan muistomerkki Tsitsernakaberd googlattiin netistä, ja käynti jätettiin väliin. Välit maiden välillä ovat siis yhä poikki. 

Pakenimme hellttä Matenadaranin käsikirjoitusmuseon tiloihin, jossa oli armeniankielisiä muinaisia kirjoja, miniatyyrejä, käsikirjoituksia, nuotteja  ja karttoja alkaen 400-luvulta. Kartat olivat mielenkiintoisia, on maailmankuva ollut aikoinaan hieman toista.

Täällä pyöri myös esitys Armenian arvokkaimmista nähtävyyksistä eli kirkoista ja luostareista, joten tuli niihinkin tutustuttua samalla kertaa.

Jerevan on yksi maailman vanhimpia kaupunkeja, ikää on 2800 vuotta, syyskuussa kaupunki viettää virallisia juhlallisuuksia. Meidän visiitti kaupunkiin oli lyhyt mutta mielenkiintoinen, unohtamatta myöskään ruoka- ja herkutteluhetkiä. Helteisiin hetkiin löytyi varjoisia paikkoja puistoista, raikasta juomavettä löytyi "pulpulak"-vesipisteistä ja mulperipuista sai napsittua marjoja ohikulkiessa.  Vuoristo-Karabakhin jätetiin suosiolla väliin, rajakahinoissa oli juuri joku sotilas menettänyt henkensä. 

Lähdimme takaisin Georgiaan, nyt eri reittiä, n. 1900 metriä merenpinnan yläpuolella, korkealla vuoristossa sijaitsevan Sevanjärven kautta. Järvi on Armenian ja Kaukasian suurin. Suunnitelmissa oli kiivetä kukkulalla sijaitsevaan Sevanavankin luostariin (perustettu v 874), mutta jäi aikomukseksi, sillä triljoona hyttystä ja mäkäräistä tunkeutui korviin, suuhun ja sieraimiin, heti kun ajokypärän nosti päästään. Maisemia ja luostaria pääsi ihailemaan myös pyörän päältä, sillä tie kiemurteli aivan järven rantamia pitkin.  

Laskeduimme vuoristosta 1900 metristä 800 metriin vuoristoteitä pitkin, tie oli kurvikas ja maisemat hienot, ajoimme pitkän pätkän aivan Azrebaidzanin rajan tuntumassa. Rajan ylitimme nyt Bagratashen - Sadakhlo -raja-aseman kautta  - jälleen nopeasti - ajoimme melkein takaisin Tbilisiin, ja ruuhkaisaa ohikulkutietä pitkin kiersimme kaupungin, jatkoimme Sighnaghin pikkukaupunkiin Kaukasuksen juurelle ja lähelle Azerbaidzanin rajaa.

Sighnagh lienee yksi kauneimmista kaupungeista Georgiassa ja myös pienimpiä, n. 3000 asukasta. 790 m korkeudella olevasta, linnoituksen ympäröivästä kaupungista avautui näkymä Kaukasukselle ja Alazanin laaksoon. Ulkoiselta olemukseltaan kaupunki poikkesi suuresti kaikesta muusta, mitä matkan varrella oli Georgiassa nähty, rakennuksia pitsikoristeisine parvekkeineen, ja kaupungin jokaisessa talossa oli kunnon tiilikatto. Restaurointityöt ovat olleet mittavat. Turistien suosikkipaikka tämäkin, eikä syyttä. Ja harmitti, että viinikellarit olivat ennättäneet sulkea ovensa!