Kuumia päiviä Albaniassa

ALBANIA
Durres, Berat
30.4.-2.5.18

Aamulla pääsimme nopeasti laivasta ulos Durresin satamassa, harmaalta näytti ja vettäkin tuli muutama tippa. Passintarkastus sujui nopeasti, autoja poimittiin tullitarkastukseen, mutta meidät viittilöitiin jatkamaan portista ulos. Kaupunkikuva näytti ensisilmäyksellä ankealta, laatikkokerrostaloja,  keskeneräisyyttä, rakennustyömaita, tieremonttia... puikkelehdimme aamuliikenteen seassa kaupungille etsimään etukäteen varaamaamme hotellia, ja löytyihän se lopulta, kun keksimme rinteeseen vievän pikkukadun kaivinkoneen takaa. 

Tämän pikkuhotelli Cekan omistaja ei välittänyt check in -aikatauluista, joten pääsimme huoneeseen jo heti aamusta, jatkamaan aamu-unia ja odottelemaan sateen loppumista.

Yksi Albanian vanhimmista kaupungeista ja merkittävä satamakaupunki on nykyisin myös suosittu albanialaisten lomakohde, hiekkarannat houkuttelevat väkeä mm.Tiranan alueelta, Tiranasta rannikolle on matkaa noin 30 km. Rantaa myötäilevältä kävelytieltä löytyi lukuisia ravintoloita ja kuppiloita, tarjoilijat hallitsivat niin englannin kuin italian kielet, joten ei tämä kaupunki pelkästään paikallisten kohde enää ole. Pizzaa ja pastaa oli tarjolla runsaasti.  Meidän hotellin vanha isäntä ei kieliä hallinut, mutta respaan ilmestynyt nuori poika selosti erinomaisella englannilla kaupungin tärkeimmät nähtävyydet ja kävelyreitit oikotiepolkuineen. 

Hotellin takaa nousivat jyrkät rappuset kukkulalle, Italian kuningas Zogin rappeutunut kesähuvila sijaitsi paraatipaikalla muistuttamassa vuosisadan alun ajasta, jolloin italialaiset hallitsivat Durresia. Rantaan laskeutuvan metsäisen puiston rinteiltä löytyi diktatuuriajan betonibunkkereita, jotka toimivat nyt pikkupoikien leikkipaikkoina. 

Kukkulalta pääsi pudouttautumaan alas keskustaan, uudenkarhean oloista keskustoria reunusti roomalaisten amfiteatteri 100-luvulta ja vanhat bysanttilaiset muurit. 600-luvulla rakennettu Venetsialainen torni kätki sisäänsä nyt ravintolan ja kattoterassin baarista oli hieno näköala vanhaan kaupunkiin ja merelle. Maanjäristykset ja sotien pommitukset ovat tosin hävittäneet merkittävän osan tämänkin kaupungin 3000 vuoden mennyttä historiaa. 

 

Vappupäivä oli vapaapäivä, mutta ei sitä mistään huomannut. Asfalttikoneet olivat jälleen paikkaamassa katua poistuessamme majapaikastamme. Hotelli sijaitsi Arkeologisen museon takana ja takapihalta pääsi katselemaan museon varastoimia pylväs- ja kivenpalasia.  Hotellin jätteitä oli kipattu rinteeseen, lienevät  tulevaisuuden arkeologisia löydöksiä kenties.

Viime vuonna käväisimme Tiranassa, joten suunnistimme nyt Albanian keskiosia kohti. Matka eteni sutjakkaasti hyvää tietä pitkin ja  liikenne oli rauhallista. Durresin jälkeen maaseutu näytti jo värikkäämmältä, kylien talojen seinissä ei oltu maaleja säästelty:  vaalenvihreää, pinkkiä, lilaa, sinistä. Hyvinhoidetut kasvimaat ja peltoviljelykset loistivat kesäisenvihreinä. Lämpötila keikkui jälleen reilusti yli + 30 asteessa.

Ajomatkaa Beratiin kertyi n. 100 km, joten olimme kaupungissa ja puolen päivän aikaan. Veranda B&B -majoitus löytyi helposti omakotialueelta ja palasimme samaa reittiä takaisin, nyt kävellen,  "tuhannen ikkunan"  kaupungin keskustaan.

Ottomaanit hyödynsivät Osum-joen molemmin puolin jyrkille rinteille lankeavan luonnon valon rakentamalla rinteisiin kaksikerroksisia taloja kerroksittain, kaikissa taloissa on kaupunkiin päin suuntautuvat suuret ikkunat. Mangalemin ja Gorican, vanhakaupungin, keskiaikaiset talot ovat edelleen asuttuja, vuodesta 2008 Unescon perintökohde -merkinnällä varustettuina.

Mangalemin kaupungiosan yläpuolelle, kukkulan laella sijaitsevalle bysantinaikaiselle linnakkeelle, Kalajaan, johti kävelyreitti. Kuluneet, liukkaat kivet ja jyrkkä nousu sekä hellesää tekivät matkasta hikisen ja raskaan. Toiselta reunalta linnakkeelle olisi päässyt myös ajoneuvoilla.  Linnakealue (9,6 ha) on edelleen asuttu, muurien sisäpuolelta löytyy pieni 1000 asukkaan kylä, useita kirkkoja, moskeija, museo, aukioita ja paljon raunioita  sekä turistien houkutukseksi jokunen kahvila, ravintola ja matkamuistokojuja. Sokkeloiset kujat veivät vähän minne sattui, näköalat Osum-joelle, kaupunkiin ja vastapäiselle Tomor-    vuorelle olivat hienot, kirkkojen ovet olivat lukitut, ja Onufri-museon ikonikokoelmakin jäi näkemättä, kun museon ovet olivat kiinni, vaikka kyltti kertoi toista. Erään talon oviaukossa istui vanha mummo, joka houkutteli meidät iltapäiväkahville kotinsa terassille, ja small talk sujui hyvin, vaikka yhteistä kieltä ei ollut!

Iltapäivä kului nopeasti linnakkeella, vanhakaupungin lukuisat muut nähtävyyskohteet ja museot jätettiin väliin. Ihmettelyä aiheutti kuitenkin uudempaa arkkitehtuuria edustanut  massiivinen rakennus, yliopisto (2009), jonka opiskelijamäärät olivat olleet tuhansia. Majapaikassamme kyseinen instituutti mainittiin rahapesulaksi ja se oli sulkenut ovensa pari vuotta sitten - muuta tietoa ei tästä pytingistä irronnut.

Veranda B&B:ssä olisi viihtynyt pidempäänkin, aamiainen terassilla: pinaattipiirakkaa, hilloja, erilaisia juustoja, vihenneksia, lämmintä leipää, yrittiteetä. Kissa kiehnäsi makupaloja jalan juuressa. Talon ruusupuskat tuli katsastettua ja isäntä poimi puusta hedelmiä matkaevääksi. 

Oikaisimme pikkutietä ja pikkukylien läpi Cerrikiin, pientä harhailuakin tuli, mutta maisemia ja kyliä oli mukava katsella. Cerrikistä jatkoimme Elbasaniin, jossa huoltoaseman pihalla tuli  puheeksi ajoreittimme, meillä oli matkareitistä näköjään eri käsitys: etupenkkiläinen oli matkalla suorinta reittiä Ohridjärven pohjoispäähän ja takapenkkiläinen vuoristotietä pitkin Ohridjärven eteläpäähän... 

Lämpötila nousi + 39 asteeseen, joten pienen neuvonpidon jälkeen päätimme palata Cerrikiin, josta kohti vuoristoa ja viileämpiä olosuhteita. Alkumatkan tieosuus oli upean uutta asfalttitietä ja mutkitteli Devoll-joen vartta pitkin, Gramshin kaupungin jälkeen tie kapeni ja kiemurteli ylöspäin vuorilla n. 1000 m korkeudessa, oli jyrkkiä rinteitä ja kunnon serpentiiniä, alas rotkon pohjalle ei huvittanut liiemilti kurkkia. Sääkin viileni +20 asteeseen, harmaat pilvet velloivat taivalla ja muutama saderyöppy tuli niskaan. Asfaltti muutui hiekkatieksi. Liikennettä oli tosi vähän. Vastaan tuli patoprojekti ja siihen liittyvä rakennustyömaa kuorma-autoineen, ja päätie oli myös kunnostuksen alla. Kuorma-autot kuskasivat soraa ja autojen renkaat olivat hinkanneet kuraisen tien melkoiseksi luistinradaksi. Vähäinen liikenne ohjattiin kapealle ja monttuiselle kiertotielle, GPS sekoili välillä omiaan, joten oli jo pientä arvausta, mihin päädytään. 

Päivän ajelun jälkeen, n. 250 km, istuimme Maliqissa torikuppilassa  albanialaisen lihasopan äärellä, tarjoilijapoika oli innokas englannin puhuja, jota moottoripyöräily kiinnosti kovasti: "Miksi te muuten matkustatte moottoripyörällä?" Äskeisen kurarallin jälkeen vähän jo  itseäkin mietiytti, että miksihän... Mutta, aurinko paistoi jälleen lämpimästi, erinomainen tie vei meidät Ohridjärven rannalle. 

Adrianmeren rantamilla

ITALIA, SAN MARINO
Milano, Rimini, San Marino, Silvi Marina, Vieste, Bari
25.4.-29.4.18

Kevätretkemme alkoi jälleen Milanosta huhtikuun viimeisellä viikolla. Saapumispäivämme ja pyörän noutopäivä 25.4. sattui olemaan Italian vapautumisen juhla (Liberzione) ja italialaisten vapaapäivä, onneksi Niinivirta järjesti päivystyksen terminaaliin  klo 10 - 13 väliseksi ajaksi. Malpensan kentältä oli siis kiirehdittävä pikimmiten terminaaliin, ja puolen päivän aikaan kolkuttelimme rautaportteja Milanon Tribianossa.

Pihalla harrikan pakkauspuuhissa oli  toinenkin pariskunta.Trukki kiikutti kulkupelimme pihalle, pientä pakkailua ja järjestelyä, vaatteiden vaihtoa ja hetki rupattelua helteessä. Kemiläiset lähtivät Comojärvelle ja me suuntasimme Adrianmeren rannikolle kohti Riminiä. Vapaapäivästä johtuen liikenne pikkuteillä oli verkkaista, mutta rajoituksista ja sadoista liikenneympyröistä johtuen hidasta. Illan suussa, rannikkoa lähestyttäessä, vastaantulevien kaista oli tukossa kymmenien kilometrien mittaisen matkan, vapaapäivän viettäjät palasivat rannoilta, ja lopulta oma eteneminenkin rannikon suuntaan muuttui matelemiseksi. Motoristien ajotapa oli  kaistasurffailua ja keskiviivalla ajamista, vastaantulijat väistivät hieman samoin kuin ohitettavat, ja pienen empimisen jälkeen seurasimme esimerkkiä. Puikkelehdimme autoletkan ohi aina kun vain tilanne salli, 350 km:n matkaan kului kuitenkin 7h. 

Lomasesonki oli näköjään jo käynnistymässä, auringonpalvojat olivat  jo rannalta kadonneet, mutta illan rantabileissä oli kunnon vauhti päällä. Hotelleissa oli kuitenkin vielä tarjolla ale-hinnat ja runsaasti valinnanvaraa: River-hotellin lähes ainoina asiakkaina saimme erinomaista palvelua. Ja varpaat tuli uitettua meressä.

Roomalaisten v 268 eKr perustamasta kaupungistä löytyy muutakin kuin upeat hiekkarannat, joten aamulla katsastimme Ponte di Tiberio -sillan ja lampsimme vanhakaupungin kujia pitkin Piazza Tre Martirin torille ja heitimme silmäyksen Arco d'Augusto -riemukaareen sekä toria ympäröiviin upeisiin rakennuksiin. Kävelylenkkiä tuli enemmän kuin kuvittelimme, ajovarusteet niskassa oli helteessä tosi tukalaa, joten takaisin ja tien päälle kohti San Marinoa.

Riministä lilliputtivaltio San Marinoon oli lyhyt ajomatka moottoritietä pitkin, valtion ja kaupungin tunnusmerkit, Monte Titano -vuoren kolme puolustuslinnaketta näkyivät jo pitkän matkan päästä. Tie kiemurteli ylös vuorenrinnettä, oli kurvia toisensa jälkeen, ja tie oli lopulta jo  viemässä alaspäin, joten päättelimme, että itse kaupungissa ollaan. Jalkauduimme Unescon maailmanperintökohteen eli vanhakaupungin mukulakivikaduille. Turisteja oli tietenkin liikkeellä, mutta hyvin kujilla pääsi kulkemaan. Hyvinhoidetun näkösiä kivitaloja, kirkkoja ja museoita,  muureja ja aukioita, runsaasti ravintoloita ja matkamuistomyymälöitä kuten olettaa saattoikin, turisimin ohella myös pankkisektori oli näkyvästi esillä. Ja se torneille vievä kuja oli koululaisryhmien valtaama, joten lähempi tuttavuus torneihin 1, 2 ja 3 jäi tekemättä. Matkailutoimistosta ostimme matkamuistoleiman (5€) passiin ja torilta jätskit, ja jatkoimme matkaa. 

Palasimme pienen ylimääräisen maaseutukurvailun jälkeen takaisin Riminiin ja etelään vievälle moottoritielle. Seuraava majapaikkamme oli Silvi Marinassa ja tuntui mukavalta ajatukselta ajaa loppumatka, reilut 100 km, rannan tuntumassa vievää pikkutietä pitkin. 

Aika pian selvisi, että tälläisessä kylien läpi ajelussa ei ole mitään järkeä: ensinnäkin liikenneympyröitä on toinen toisensa perään ja ne hidastavat todella kulkemista, toiseksi italiaanojen ajotapa on jotain omaperäistä. Nopeusrajoituksista eikä liikennesäännöistä ei juurikaan vältetä, takaatulija voi ohittaa oikealta, jos on vähänkin tilaa, U-käännös tehdään yllättäen nenän edessä, kiilataan ja kaahataan. Ilta oli jälleen pitkälle ennen kuin saavuimme majapaikkaamme. Ja se "kolarikin" sattui sitten viime metrillä, sillä pyörän peltiboxin nurkka jäi kiinni hotellin portinpieleen...

Kylän aamuruhka tukki jälleen tien, joten moottoritien liittymä oli etsittävä pikimmiten. Ja sitä pitkin matka etenikin nopeasti vihreää ja kukkulaista maastoa sekä merta ihastellessa. Ja reitti muuttui vielä paremmaksi, kun pääsimme Italian "kannuksen", Garganon niemimaan serpentiinitielle. 

Tie vei meidät Viesteen, jonka keskiaikainen vanhakaupunki sijaitsi jyrkällä kalliorintellä. Kaupunkia reunamilla sijaitsivat kalastajasatama ja hienot hiekkarannat, ja eroosion emäkalliosta muovaava  25 m korkea Pizzomunno törötti rantahiekalla Spiaggia del Castello -linnakkeen alapuolella. Vanhakaupunki oli viehättävä kapeine mukulakivikatuineen, linna ja basilika kellotorneineen olivat tienkin olennainen osa kaupunkikuvaa. Uusi kaupunki koostui lukuisista hotelleista, maatalous ja kalastus ovat täälläkin jääneet turismin jalkoihin. Kristallinkirkas merivesi oli lämmintä ja rannat vielä lähes autiot. Joten mikäpä oli lojua hetki rannalla, kapeilla kujilla kierrellessä kertyi askelia roimasti ja portaita riitti myös suuntaan jos toiseen. Ja illalla kaupunki vasta varsinaisesti heräsi eloon, kun ravintolat ja kahvilat täyttyivät  illanviettäjäistä. Täysikuu loisti meren yllä.

Tämä idylli oli jätettävä taakse ja oli siirrtyvä mutkaiselta, mäntypuiden reunustamalta kiemuratieltä alavampiin maisemiin ja Bariin. Maisemiltaan niemireitti oli mielestämme hyvinkin Amalfin rannikkoon verrattavissa, sunnuntai oli houkutellut tielle myös paljon motoristeja.

Barista matkamme jatkui meren yli Albanian Durresiin, laiva lähti illalla vasta klo 22.  Kulutimme aikaa iltapäivällä muutaman tunnin satama-alueen lipunvaihto/parkkialueella. Oli erehdys käydä syömässä alueen pienessä kuppilassa, listalla oli monenlaisia ruokia, joista yksi toisensa jälkeen karsiutui pois kuittauksella "loppu", jäljelle jäi pasta, josta yllätykseksi oli myös "lisukkeet loppu". Pasta tomaattikastikeella ja  pieni kokis maksoivat vaatimattomasti 10€/hlö! Italiankieliset ärräpäät olisivat ollet tarpeen!

Lipuntarkastuksen jälkeen ajomatkaa satamaan kertyi vielä 2 km, laivaan pääsimme kuitenkin jo lähes 2h aikaisemmin. Adriaferriesin AF Marinalla matka (+ hytti/wc/suihku) maksoi 180€,  laivan ravintolan tarjoilu oli sämpylää ja juomia, viihdykettä tarjosivat televisio-ohjelmat ja wifi toimi vielä laivan ollessa satamassa. Lauttaliikenne täällä keskittyy näköjään kulkuvälineiden ja matkustajien siirtämiseen paikasta toiseen eikä mitään risteilyelämyksiä ollut tarjolla. Mutta eipä niitä oltu tultu hakemaankaan! Matka sujui tasaisella kyydillä tyynellä merellä yötä myöten.  

Pieni pätkä Trans Euro Traililla

Kuvat ja teksti Heikki Mustonen

TET, Trans Euro Trail, on yli 34 000 km mittainen seikkailumoottoripyöräilijöiden hiekkatiereitti, joka kiertää yli 30 Euroopan maan kautta. Sen on luonut vapaaehtoisten, intohimoisten kurapyöräilijöiden yhteisö, ja sen reittiverkkoa ylläpidetään maakohtaisten yhdyshenkilöiden kautta.

Reitti kulkee ajoluvallisilla teillä ja poluilla. Osalla sitä kerrotaan myös olevan ajoteknisesti vaativia osuuksia ja se onkin tarkoitettu kevyesti lastatuille alle 700-kuutioisille seikkailupyörille. Ilmaisen navigaattoriin siirrettävän GPX-muotoisen maakohtaisen reittiaineiston voi ladata www.transeurotrail.org -sivulta.

Suomen osuuden pituus on lähes 2200 km ja reittiaineiston ylläpidosta vastaa aiemmin Suomessa asunut itävaltalainen Roland Arbesleitner.

Reitti kulkee mökkipaikkakuntamme Nurmeksen kautta, joten päätin ajaa sitä pari päivää pohjoiseen. Pyöränä oli Suzukin 1000-kuutioinen VSTROM peltilaukuilla ja cityendurointiin sopivilla Tourance- renkailla. Ohjeiden mukaan siis ehkä liian painava ja iso reitille.

Nurmeksesta matka vei pieniä kylä- ja metsäautoteitä pitkin Sotkamon ja Kuhmon välimaastossa pohjoista kohti. Aivan alkumatkasta oli muutama osuus, jossa puskien oksat hakkasivat olkapäille. Ensimmäinen tankkauspaikka oli vasta 260 km jälkeen Ala-Vuokissa. Kahvila-kauppa-posti-huoltoasemayrittäjä oli kovin kiinnostunut tästä kansainvälisestä reitistä. Hän kertoi, että he ovat jo polkupyöräilijöiden ja lumikelkkailijoiden väylällä, ja uudet asiakkaat ovat tietenkin enemmän kuin tervetulleita. Pienellä paikkakunnalla tulot kun täytyy kerätä useista pienistä puroista.

Metsätieosuuksien jälkeen oli välillä pieniä pätkiä pintatietä, ja Raatteentien sai ajaa lähes alusta loppuun.  Raatteentieltä pohjoiseen käännyttyä oli runsaasti sepelöityjä tieosuuksia ja muutama savinen kohta, jotka kuivalla kelillä eivät aiheuttaneet mitään ylimääräisiä manoovereita.

Korpiseuduilla kulkijoita oli vähän. Silloin tällöin eräämaalampien lisäksi oli soita, joilla jokunen marjastaja pyllisteli lakkoja etsimässä.

Rajan pintaa seuraten päädyin lopulta Juntusrantaan tankkaamaan, ja siitä reitti kulki pintatietä pitkin Hossaan, jossa kansallispuiston portilla oli ystäväni Ossi retkeilykäyttöön varustetun henkilöautonsa kanssa jo odottelemassa. Yövyimme kansallispuistossa ilmaisella Jatkonjärven telttailualueella, jossa on nuotiopaikkoja, polttopuita ja puucee.

Aamulla mittari näytti +5 astetta. Yöllä oli kai ollut kylmää, kun vaatetta piti lisätä kesken unien kesäpussilla telttailessa.

Aamiaisella kuukkeleiden parvi pyrähteli aivan vieressä. Ossi pakkasi autonsa ja lähti pintatietä kohti Kuusamoa. Minun matkani vei kohti itää. 

Pitkän aikaa reitti seurasi Venäjän rajaa. Aivan rajan pinnassa oli karhunkuvausaluekylttejä, mutta nalleja ei tullut vastaan. Poroja oli myös jatkuvasti tiellä jolkottelemassa ja niiden vauhti vain kasvoi, kun yritti ohittaa. Puskaisella osuudella yllätti, kun mönkijäkuski tuli kapeassa kohdassa lujaa vastaan.

Rukan pohjoispuolella matka jatkui Käylän kylään tankkaamaan sekä Leenan Koskitupaan kahville ja kääretortulle. Leena mainosti myös lohisoppaansa, mutta se jäi tällä kertaa maistamatta.

Koska Hossassa ei ole huoltoasemaa, tuli Juntusranta-Käylä-tankkausväliksi 250 km.

Loppureitti Käylästä Sallaan 70 km kulki pintatiellä (tie 950), jossa laiskasti liikkuvat porotokat pakottivat välillä pysähtymään.

Mielestäni Nurmes-Hossa-Salla, 700 km:n mittainen reittiosuus, oli varsin helppo. Edes jalkatapeille ei tarvinnut nousta kertaakaan. Ajoittain oli naamalle räpsivää pusikkoa ja paksusti levitettyä sepeliä. Tiehoitokunnilla taitaa olla liikaa rahaa, kun tuota sepeliä levitetään paksuja kerroksia kaikkialla. Märällä kelillä muutamat savikkokohdat voivat olla liukkaita, mutta nyt Tourance-rengastus oli ihan passeli.

Matkailin hitaasti: Nurmes-Hossa (420 km) väliin käytin 9 tuntia ja Hossa-Salla (280 km) väli vei 6 tuntia.

Kauniita ja vähän asuttuja on Kainuun ja Etelä-Lapin erämaat. Minun TET-reissaamiseni on nyt saanut alkunsa. Loppuosaa reitistä on enää ajamatta 33 000 km...