Liikkellä ja pysähdyksissä! Espanjan Algeciracissa näimme häivähdyksen hiekkarantaa ja ajoimme Sevillan kautta takaisin rannikolle, Isla Cristinaan Cadizin lahdelle. Merivesi oli jäätävän kylmää, auringonottajat loikoilivat rannalla ja muutamat uskalikot olivat jo uimassa. Meidän huvi oli seurata märkäpuvuissa kahlaavia simpukankalastajia.
Cristinasta olikin vain lyhyt matka Portugalin Faroon, pienen kaupungin vanhan kaupungin kujilla oli mukava kuljeskella, vähän väkeä, turistit taisivat mielummin pysytellä muualla Algarven rannoilla. Karmeliittakirkon takapihalta löytyi luukappeli, niin, täällä ei ainakaan pidetty luurankoja kaapissa... Kappelin seinät oli vuorattu 1245 munkin pääkalloilla ja luunikamilla, kaikki somasti riveihin aseteltuina, luut olivat peräisin v 1816 siirretyn hautausmaan kätköistä. "Pysähdy tähän ja mieti omaa kohtaloasi" -kyltti oli jostain syystä poistettu kappelin oviaukosta! Miettimistä saattoi jatkaa Faron katedraalin tornista, josta aukesi hienot näköalat kaupunkiin ja merelle.
Lähestyvä pääsiäinen ja portugalilaisten lomat täyttivät majoituspaikat, Lissabon vaikutti täyteenbuukatulta, lopulta onnisti ja saimme Airbnb:n kautta varattua asunnon Cacilhasista, aivan Lissabonin kupeesta Tajo-joen rannalta. Vietimme neljä päivää neljännen kerroksen kerrostaloelämää - naapurin naisväestä irtosi välillä ääntä vähän liiaksikin asti, ehkä heille ihan normaalia? Kaupungin keskeisin merkki oli Cristo Rei -patsas, joka näkyi joka paikkaan ja joka paikasta. Jokivarren vanhaa satamalaituria pitkin pääsi Casa de Cercan puistoon ja mielenkiintoiseen taidenäyttelyyn, jonka aihe oli meille erittäin ajankohtainen: Road trip!
Tajo-joki erotti meidät Lissabonista, jonne pääsimme kätevästi laivalla. Lautat kulkivat parinkymmenen minuutin välein ja matka kesti vajaat kymmenen minuuttia. Ja pääsiäinen näkyi: kaupunki oli täynnä turisteja, ihan liiaksi asti. Kaupungin pakollisiin nähtävyyksiin, Pyhän Yrjön linnaan ja Se-katedraaliin, oli satojen metrien jonot. Ei jonotettu. Kävimme kuitenkin raitivaunuajelulla, linjat 12 ja 28 ajetaan vanhoilla vaunuilla ja osittain vanhan kaupungin kapeilla kujilla. Seitsemän kukkulan kaupungissa riittää ylä- ja alamäkeä. Rämisevät ratikat kitkuttelevat hitaasti eteenpäin, ja oliko ratikassa tunnelmaa? Väen paljouden vuoksi olo oli kuin sardiinipurkissa ja tuijottelimme tovin kanssamatkustajien hikisiä niskoja.
Myöhemmin iltapäivällä tapasimme turkulaisen tuttavapariskunnan, joten iltapäivä vierähtikin mukavasti lounaan ja rupattelun merkeissä. Paikallinen kuuluisa pastel de Belem-vaniljaleivos tuli korvattua vastaavalla pastel de nata -leivoksella, pullakauppojen ikkunat olivat täynnä muitakin herkullisia houkutuksia...
Pitkäperjantainakaan ei meno rauhoittunut, kaikki paikat olivat auki kuten normipäivänä. Lauantaina poistuimme Lissabonin maisemista Vasco da Gama -siltaa (17 km) pitkin ja jatkoimme Sintraan, linnojen ja palatsien kaupunkiin, jossa Portugalin kuninkaalliset hoveineen viettivät aikaansa jo keskiajalla. Aikuisten Disneyland ei avautunut meille, kuka käski ne tuhannet muut turistit vellomaan samanaikaisesti näille kapeille kujille, valtava liikenne tukki kapeat tiet kokonaan, rinteiden kurveissa bussit juuri ja juuri pystyivät kääntymään. Ei vapaita parkkipaikkoja. Hiki valui niskassa, pyörän kytkin oli lujilla. Ensimmäinen mahdollisuus, josta pääsimme poistumaan ja äkkiä ulos kaupungista - linnat ja linnanpuistot jäivät väliin. (http://fi.wikipedia.org/wiki/Sintra)
Siirryimme maaseudun rauhaan, jossa liikennettä ei ollut laisinkaan. Ajelimme kohti pohjoista Aveiroon. Kohtuullisen korkean bensan hinnan (1,54€/l) lisäksi täällä rokotetaan myös reippaasti moottoritiemaksuja, vajaat 250 km kustansi n. 20€. Osa moottoriteistä on myös elektronisesti maksuvalvottuja, mutta kun maahan tullessa rekisteröinti-luottokortti -automaatti ei toiminut, niin ne maksut olemme laistaneet. Tai sitten seuraa lasku perässä, kamera kun ottaa kuvan myös takaapäin.
Jos ei linnojen makuun päästy, niin Aveirossa päädyimme "Venetsian" tunnelmiin. Moliceiro-veneet sukkuloivat kaupungin keskustaa halkovissa kanaaleissa ja paatin kyydissä sai hyvän kuvan sekä kalastajien vanhoista taloista sekä paremman väen art deco -tyylisistä rakennuksista. Veneillä kuskattiin aikoinaan meriruokoa, suolaa ja turskaa, nykysin vain turisteja. Kaupungin posliinitehdas oli ajautunut konkurssiin ja toimi nykyisin kongressikeskuksena.
Pohjoiseen siirryttäessä kumpuilevat tasangot muuttuivat vuoristomaisemmaksi, eukalyptus- ja mäntymetsiä on runsaasti - uutisissa muuten väläyteltiin jo kuvia metsäpaloista - korkkitammi näkyi meille ainoastaan kuormina rekkojen lavoilla. Ajoimme Porton satamakaupungin läpi ja ylitimme useita isoja jokia, Minho-joen ylitys siirsikin meidät jälleen Espanjan puolelle.
Portugali, Portus Cale, kaunis satama, maantieteellisesti pienen kokonsa (pituutta vajaat 700 km) vuoksi oli nopeasti ajettu, mutta paljon tuli kuitenkin nähtyä ja koettua: Atlantin kuohuja, hiekkarantoja, merenkulkua, historiaa, suuren kaupungin humua, pieniä valkoisia kyliä, kirsikka- ja mantelipuita, kaakeloituja talon seiniä, punatiilisiä kattoja, surumielistä fado-musiikkia... Ja paljon jäi vielä näkemättäkin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti